Pikainen (kuva)päivitys part. 2

Lentoliput tuli sähköpostiin ja viisumikin tulee varmaankin tällä viikolla. Mun host-siskot tuli puhuu mulle perjantaina kakaotalkissa. Ne osas kaikki hyvin englantia ja ne oli ihan sairaan ihania.♥ Etenkin vanhimman siskon kanssa tuntu olevan paljon yhteistä, eikä mua oikeesti pelota enää yhtää lähtö. Haluun vaan äkkiä hengaamaan niiden kanssa. Nekin sano moneen kertaan olevansa tosi innoissani mun tapaamisesta, joten mulla on kauheen turvallinen ja tervetullut olo. En malttais millään odottaa enää reilua 11 päivää! Mutta huomenna on aikainen herätys, kun meillä on aika poliisiasemalle henkilökorttihakemusta laittamaan, joten laitan tässä lähinnä kuvia ja ne saavat puhua puolestaan.

Mitä ihmettä mä ensvuonna teen, ku toi höntti ei oo tunkemassa koko ajan naamalle ja pyörimässä tiellä kun dataan lattialla? 

Tänään oli pikkusiskopuolen ristijäiset! Reetta ♥

Alettiin äidin kanssa äsken pakkaamaan. Oli tarkotus vaan testata, että mitä kaikkee on tarkotus ottaa mukaan ja miten hyvin mahtuu, mutta en sitten tarviikkaan enää mitään tuolta laukusta, niin annettiin olla. Pitää aika paljon lisätä vielä ennen lähtöä, mutta toistaseks kaikki mahtuu kyllä hyvin, eikä painorajat oo vielä huolen aiheena.

Soon!

Ensviikonloppuna käyn vielä Helsingissä tädin ja Sannan luona ja sanomassa heipat IYFin porukoille. Sitten on vielä pari päivää ennen lähtöä kuviksen ja englannin kokeet, ja sitten se ois siinä.  Torstai on kokonaan vapaa näillä näkymin ellen käy isän tai Marin luona, ja torstaina pitää aamupäivällä lähtee ajamaan Helsinkiin lentokentälle. Yhtä aikaa tuntuu, että on liian vähän ja liikaa jäljellä. Jännittää ja vähän ahdistaa, mutta samalla tää tuntuu maailman luonnollisimmalta jutulta. Miten voikin olla näin ristiriitanen olo.

16 päivää

Oon jo monena päivänä sanonu kaikille jotka asiasta on kysyny, että lähden kolmen viikon päästä. Vasta nyt sitten tajusin, että lähtö onkin lähempänä kahta kuin kolmee viikkoo enää.
Viisumia ei oo vielä kuulunu, mikä on ongelmallista, kun pitäisi hoitaa pankkiasioita, jotka eivät ilman passia onnistu. Ja passi siis on suurlähetystössä. Damn. Arvasin, että tässä lopussa tulee jotain sählinkiä, vaikka koitinkin kaiken hoitaa ajoissa, mutta nähtävästi se on jokin luonnonlaki, että ei vaan onnistu.

Koitan nyt vaan kauheella kiireellä koittaa nähdä kaikkia kavereita ja sukulaisia. Isän puolelta sukulaiset nään kyllä onneks hyvin, kun sunnuntaina on pikkusiskopuolen ristijäiset. Kauheeta, sekin on jo yli vuoden vanha, ennen kuin nään sen seuraavan kerran...

Mutta anyways, näin Sannaa taas viikonloppuna. Oli taas melko Korea-painotteista, mutta katottiin sitten Sherlockia ja raahasin Sannankin sitten Hannibal-fandomiin. Sannaa onneks kerkeen näkemään vielä pari kertaa, mutta ahistaa, kun on monia kavereita joita nään enää kerran ennen lähtöö. Okei, oon vaan vuoden poissa, mutta silti kamalan haikea fiilis. Tulee kaikkia ihan kauhee ikävä. Onneks Sannalta oon saanu paljon tukea ja neuvoja, samoin mun korean opettajalta ja of course meidän aivan loistavalta YFUn Japani/Korea-vaihtari kahdeksikolta, jotka pystyvät samaistumaan lähdöahdistukseen ja stressiin.

Mitä uutta viime päivityksestä on se, että mun isäntäperhe vastas sähköpostiin. Melko lyhyt viesti, jossa toivottivat mut tervetulleeksi ja kertoivat, että ovat asuneet aikanaan yli kuusi vuotta Saksassa. Hostisä ainakin osaa hyvin englantia, kun laittoi mailin kokonaan sujuvalla englannilla. Saattaa olla, että pääsen myös saksaakin perheen kanssa puhumaan, mikäli he sitä osaavat. Niin kuin aikaisemmin sanoin, olisin ehkä toivonut perhettä, joka ei niin hyvin englantia osaa, että oppisin paremmin koreaa, kun kiusaus puhua englantia olisi pienempi. Mutta nyt olen kyllä aika helpottunut. Todennäköisesti vältytään monilta väärinymmärryksiltä ja sopeutuminen on edes vähän helpompaa, kun kielimuuri ainakin yhden perheenjäsenen kanssa on pienempi.

Dataamista.

Karvareuhkanaiset

Älkää edes kysykö. Pakolliset metsäkuvat ennen lähtöä.

Ei tässä muuta. Tää viikko menee kavereiden kanssa ja viime hetken shoppailuja tehdessä (kröhöm, irtokarkkiostoksilla). Todennäköisesti päivitän vielä ainakin kerran Suomesta, mikäli vaan on aikaa ja jaksamusta, ja sen jälkeen sitten jo yli 7000 kilometrin päästä. 

 

Viisumiseikkailu ja perhetiedot!

Viime postauksen jälkeen tässä on tapahtunut taas aika paljon. Oon säätäny kaiken maailman paperiasioiden, koulun ja matkavalmisteluiden välillä ja tuntuu vaan että tekeminen ei lopu ikinä. Haluun vaan äkkiä kaikki asiat pois alta. Onneksi mulla on vaan kaksi kurssia tässä jaksossa, oisin muuten ihan loppu, jos joutuisin vielä koulustakin stressaamaan. Koeviikkokin osuu sopivasti juuri lähtöviikolle, eikä mulla oo kun kaksi koetta, joten mulla on varmaan 2-3 päivää ennen lähtöö kokonaan vapaat. 

Mutta niin, eilen lähdettiin sitten aamujunalla Kaisun kanssa Helsinkiin viemään mun viisumihakemusta suurlähetystöön. Ei mitään, alku meni ihan hyvin. Löydettiin hyvin juna-asemalta lähetystöön (Iphone kourassa karttaa seuraten tosin, mutta so what), mutta sitten lähetystössä tuli vähän ongelmia, kun niillä oli ilmeisesti viisuminhaku systeemit muuttunut vähän aikaa sitten ja multa puuttui niistä papereista jokin koodi, joka olisi pitänyt saada Koreasta, mutta mulla ei ollut mitään hajua mikä se oli. No, puhuttiin sitten pitkät pätkät lähetystön työntekijän kanssa, välillä istuttiin odotushuoneessa ja välillä soitin YFUlle paniikissa. Lopulta sitten tilanne ratkesi, kun annoin puhelimeni tälle lähetystön naiselle ja hän puhui sitten YFUn työntekijöiden kanssa. Meidän piti sitten mennä lähetystöltä YFUn toimistolle ja viedä se mun hakemus sinne, ja YFU lupasi hoitaa sen kuntoon, ettei mun tarvitsisi sitä enää Jyväskylästä käsin lähtee sitä Helsinkiin setvimään. No ei mitään, heitettiin kirjekuori toimistolle ja se oli siinä.

Kaisua vähän väsytti aamujunassa.

Mutta kun me mentiin sinne lähetystöön, koitettiin selvittää sitä asiaa, ja vaikka sekä minä että se lähetystön työntekijä puhuttiin hyvää englantia, eikä silti ymmärretty toisiamme, mulle iski paniikki. Siinä vaiheessa mä sisäistin sen, että mun tuleva vaihtovuosi tulee todennäkösesti olemaan täynnä tämmösiä ristiriitoja ja ongelmia ja mun pitää selvitä niistä ihan ite. En mä voi vaan soittaa Koreassa Suomen YFUlle ja ulista etten osaa joka kerta kun tulee jokin ongelma. Mun pitää hoitaa mun kaikki asiat ite, ja se alko pelottaa mua. Musta on tullu paljon paljon sosiaalisempi ja rohkeempi, jos verrataan siihen mitä olin vuosi sitten, mutta silti tämmöset tilanteet ahdistaa mua. Mä tiiän, et tää kuulostaa typerältä, mutta mä oon rehellinen enkä aio väittää mitään muuta. Tosin tästäkin tilanteesta selvittiin lopulta, ja tajusin et se mun paniikki oli ihan turhaa, mutta silti. Tajusin entistä paremmin sen, miten iso juttu vaihtovuosi tulee olemaan. Tää aika enne lähtöö on ollu pääasiassa positiivista odottamista ja jännitystä, mutta myös pelkoa, armotonta stressiä ja ahdistusta. Välillä oon kyseenalaistanut omia valintojani, mutta sit heti muistan taas, että vaihtariks Koreaan lähteminen on ollu mun unelma ala-asteelta asti. Muistan, miten ihana maa Korea on, ja miten ne ihmiset on voittanu mun sydämen aina kun mä oon käyny siellä. Mä tiiän, et jos mä jäisin Suomeen, mä palaisin täysin arkeen ja rutiineihin enkä tutustuis uusiin ihmisiin, kokeilis ja oppis uusia asioita. Mutta ennen kaikkea mulla ei ois mitään odotettavaa, ja se masentais mua. Mä rakastan kyllä Suomea, mutta mulla on aina ollut jatkuva matkakuume ja mä aina vaan haluun uusiin paikkoihin ja maihin. Tää on mun mahdollisuus kokeilla jotain täysin uutta, selvitä omillani, kasvaa henkisesti ja ehkä alkaa arvostaa Suomeakin ihan uudella tavalla. Joten mä en kadu mitään, ja oon ikuisesti kiitollinen siitä, että sain tän tilaisuuden lähteä vaihtoon. 

No anyways, mentiin sitten Johtoon syömään, ja sain sähköpostiini isäntäperhetiedot. Oisitte nähnyt mun ilmeen, kun selvisi että mulla tulee olemaan neljä siskoa! (joista yksi on tosin USA:ssa vaihdossa tällä hetkellä) ja sitten kotiäiti ja iskä. Mutta siis vaikka mulla on täällä Suomessa useampikin sisarpuoli, niin kukaan niistä ei asu saman katon alla mun kanssa, joten miellän itteni edelleen tietyssä mielessä ainooks lapseks. Kaisu on ehkä lähinnä siskoa, mitä mulla on koskaan ollut. Joten siis se tulee varmasti olemaan aika suuri muutos siihen mihin oon tottunut. Mutta se ei oo kyllä yhtään negatiivista, odotan ja jännitän jo ihan hulluna mun perheen näkemistä!

Johdon salaatit on kyl jotain sellasta, mitä mun tulee varmasti Koreassa ikävä.

Loppuilta ravattiin sitten pitkin Helsinkiä ja shoppailtiin enemmän kuin olisi ehkä pitänyt. Oltaisiin menty Korean houseen syömään, mutta siellä oli ilmeisesti alkamassa jokin yksityistilaisuus, joten käveltiin sitten Kaisaniemeen syömään thaimaalaista. Illalla lähdettiin junalla takaisin Jyväskylään ja naurettiin hysteerisenä ihan kaikelle, kun oltiin jo vähän väsyneitä hah.

Oon taas vaihteeks just niin väsyny kun miltä näytänkin.

Tänään oon pääasiassa tehnyt kouluhommia, käynyt valokuvaamassa Suomen talvea sitä host-perheelle menevää valokuvakansiota varten, käynyt tanssitunnilla ja vääntänyt sähköpostia hosteille. Naurattaa, tuhersin sitä mailia varmaan kaksi tuntia ja mitä sain aikaiseksi: puolen sivun pituisen tekstin jossa kerron itsestäni, perheestäni ja kiitän heitä, että valitsivat minut perheeseeni. Mä en ymmärrä miten mä saan kaikesta aina niin vaikeeta. Mutta puolustukseni voin sanoa, että kirjoitin vain kaksi lausetta englanniksi, muuten se oli kokonaan koreaksi! (siitä miten virheetöntä se oli, en voi kyllä mennä takuuseen...) Nyt ei muuta kuin odotetaan vastausta.

Loppukevennykseksi kuva, jonka laitoin sähköpostin mukana hosteille. Oli tässä iltapäivällä kunnon photoshootit, kun halusin tuoreen kuvan sähköpostiin liitteeksi. Tää oli ainoo kuva missä hymyilin riittävästi, ja ainoa kuva jossa mun koira derppaa näin jäätävästi. En kestä kun Iida on niin laginen :D

26 päivää.

Pikainen (kuva)päivitys

Päivittelen nyt vielä nopeasti, koska en takaa, että mulla on ensviikolla aikaa. Tanssitreenit alkaa taas torstaina (ehdin niissäkin käydä varmaan vaan 2-3 kertaa ennen lähtöä nyyh...) ja perjantaina aattelin lähteä viemään viisumia Helsinkiin. Ja totta kai korean opiskeluun pitäis panostaa ihan kauheesti, minkä oonkin tehnyt, mutta tuntuu että mikään ei riitä. Osaan kyllä kirjoittaa ja lukea hyvin totta kai, mutta oon vähän hidas ymmärtämään puhetta. Se varmasti korjaantuu nopeesti koreassa kun korva tottuu, mutta silti. Toivoisin myös, että saisin perheen, joka ei osaa englantia, ainakaan paljoa. Haluun puhua koreaa heti alusta asti, koska haluun oppia koreaa niin paljon kuin mahdollista tulevan vuoden aikana.

Mutta niin, mulla ei ollut tänään kuin tunti koulua iltapäivällä, niin kävin sitten aamulla isän kanssa keskustassa vaihtamassa mulle jo woneja että pääsen Koreassa alkuun ja ostamassa sekä käsimatkatavaroita varten että ruumaan menevän laukun.

Itseopiskelun iloja.

 

Loppuun vielä kevennyksenä vähän koulusta!

Siinä siis tyttöjen koulupuku. Mari, Kaisu ja te kaikki muutkin jotka mut in real life tunnette saatte kyllä makeet naurut kun mä tollasen päälleni laitan! Ei siinä mitään, toi on ihan sulonen, mutta mä en oo pukenu hametta varmaan viiteen vuoteen niin saatan olla kiusallisuuden multihuipentuma ensimmäisinä päivinä.

Meillä päin alkaa olee sen verran kylmä, että kyllä täältä ihan mielellään jonnekin lämpimämpään jo kohta lähtee. Rakastan talvee ja tykkään kirkkaista pakkaskeleistä, mutta en jatkuvista pakkasenpuremista ja ihon kuivumisesta. Koitan päivitellä tässä taas kunhan pääsen suurimmista paperien kanssa sähläämisestä yli ja jos vaikka sitten oisin jo saanut perhetiedotkin nii olisi jo jotai kunnollista kerrottavaakin!

Ps. Heli viimeinkin teki blogin! Käykää toki vilkaisemassa sitäkin! Sinne ja takaisin