Viisumiseikkailu ja perhetiedot!

Viime postauksen jälkeen tässä on tapahtunut taas aika paljon. Oon säätäny kaiken maailman paperiasioiden, koulun ja matkavalmisteluiden välillä ja tuntuu vaan että tekeminen ei lopu ikinä. Haluun vaan äkkiä kaikki asiat pois alta. Onneksi mulla on vaan kaksi kurssia tässä jaksossa, oisin muuten ihan loppu, jos joutuisin vielä koulustakin stressaamaan. Koeviikkokin osuu sopivasti juuri lähtöviikolle, eikä mulla oo kun kaksi koetta, joten mulla on varmaan 2-3 päivää ennen lähtöö kokonaan vapaat. 

Mutta niin, eilen lähdettiin sitten aamujunalla Kaisun kanssa Helsinkiin viemään mun viisumihakemusta suurlähetystöön. Ei mitään, alku meni ihan hyvin. Löydettiin hyvin juna-asemalta lähetystöön (Iphone kourassa karttaa seuraten tosin, mutta so what), mutta sitten lähetystössä tuli vähän ongelmia, kun niillä oli ilmeisesti viisuminhaku systeemit muuttunut vähän aikaa sitten ja multa puuttui niistä papereista jokin koodi, joka olisi pitänyt saada Koreasta, mutta mulla ei ollut mitään hajua mikä se oli. No, puhuttiin sitten pitkät pätkät lähetystön työntekijän kanssa, välillä istuttiin odotushuoneessa ja välillä soitin YFUlle paniikissa. Lopulta sitten tilanne ratkesi, kun annoin puhelimeni tälle lähetystön naiselle ja hän puhui sitten YFUn työntekijöiden kanssa. Meidän piti sitten mennä lähetystöltä YFUn toimistolle ja viedä se mun hakemus sinne, ja YFU lupasi hoitaa sen kuntoon, ettei mun tarvitsisi sitä enää Jyväskylästä käsin lähtee sitä Helsinkiin setvimään. No ei mitään, heitettiin kirjekuori toimistolle ja se oli siinä.

Kaisua vähän väsytti aamujunassa.

Mutta kun me mentiin sinne lähetystöön, koitettiin selvittää sitä asiaa, ja vaikka sekä minä että se lähetystön työntekijä puhuttiin hyvää englantia, eikä silti ymmärretty toisiamme, mulle iski paniikki. Siinä vaiheessa mä sisäistin sen, että mun tuleva vaihtovuosi tulee todennäkösesti olemaan täynnä tämmösiä ristiriitoja ja ongelmia ja mun pitää selvitä niistä ihan ite. En mä voi vaan soittaa Koreassa Suomen YFUlle ja ulista etten osaa joka kerta kun tulee jokin ongelma. Mun pitää hoitaa mun kaikki asiat ite, ja se alko pelottaa mua. Musta on tullu paljon paljon sosiaalisempi ja rohkeempi, jos verrataan siihen mitä olin vuosi sitten, mutta silti tämmöset tilanteet ahdistaa mua. Mä tiiän, et tää kuulostaa typerältä, mutta mä oon rehellinen enkä aio väittää mitään muuta. Tosin tästäkin tilanteesta selvittiin lopulta, ja tajusin et se mun paniikki oli ihan turhaa, mutta silti. Tajusin entistä paremmin sen, miten iso juttu vaihtovuosi tulee olemaan. Tää aika enne lähtöö on ollu pääasiassa positiivista odottamista ja jännitystä, mutta myös pelkoa, armotonta stressiä ja ahdistusta. Välillä oon kyseenalaistanut omia valintojani, mutta sit heti muistan taas, että vaihtariks Koreaan lähteminen on ollu mun unelma ala-asteelta asti. Muistan, miten ihana maa Korea on, ja miten ne ihmiset on voittanu mun sydämen aina kun mä oon käyny siellä. Mä tiiän, et jos mä jäisin Suomeen, mä palaisin täysin arkeen ja rutiineihin enkä tutustuis uusiin ihmisiin, kokeilis ja oppis uusia asioita. Mutta ennen kaikkea mulla ei ois mitään odotettavaa, ja se masentais mua. Mä rakastan kyllä Suomea, mutta mulla on aina ollut jatkuva matkakuume ja mä aina vaan haluun uusiin paikkoihin ja maihin. Tää on mun mahdollisuus kokeilla jotain täysin uutta, selvitä omillani, kasvaa henkisesti ja ehkä alkaa arvostaa Suomeakin ihan uudella tavalla. Joten mä en kadu mitään, ja oon ikuisesti kiitollinen siitä, että sain tän tilaisuuden lähteä vaihtoon. 

No anyways, mentiin sitten Johtoon syömään, ja sain sähköpostiini isäntäperhetiedot. Oisitte nähnyt mun ilmeen, kun selvisi että mulla tulee olemaan neljä siskoa! (joista yksi on tosin USA:ssa vaihdossa tällä hetkellä) ja sitten kotiäiti ja iskä. Mutta siis vaikka mulla on täällä Suomessa useampikin sisarpuoli, niin kukaan niistä ei asu saman katon alla mun kanssa, joten miellän itteni edelleen tietyssä mielessä ainooks lapseks. Kaisu on ehkä lähinnä siskoa, mitä mulla on koskaan ollut. Joten siis se tulee varmasti olemaan aika suuri muutos siihen mihin oon tottunut. Mutta se ei oo kyllä yhtään negatiivista, odotan ja jännitän jo ihan hulluna mun perheen näkemistä!

Johdon salaatit on kyl jotain sellasta, mitä mun tulee varmasti Koreassa ikävä.

Loppuilta ravattiin sitten pitkin Helsinkiä ja shoppailtiin enemmän kuin olisi ehkä pitänyt. Oltaisiin menty Korean houseen syömään, mutta siellä oli ilmeisesti alkamassa jokin yksityistilaisuus, joten käveltiin sitten Kaisaniemeen syömään thaimaalaista. Illalla lähdettiin junalla takaisin Jyväskylään ja naurettiin hysteerisenä ihan kaikelle, kun oltiin jo vähän väsyneitä hah.

Oon taas vaihteeks just niin väsyny kun miltä näytänkin.

Tänään oon pääasiassa tehnyt kouluhommia, käynyt valokuvaamassa Suomen talvea sitä host-perheelle menevää valokuvakansiota varten, käynyt tanssitunnilla ja vääntänyt sähköpostia hosteille. Naurattaa, tuhersin sitä mailia varmaan kaksi tuntia ja mitä sain aikaiseksi: puolen sivun pituisen tekstin jossa kerron itsestäni, perheestäni ja kiitän heitä, että valitsivat minut perheeseeni. Mä en ymmärrä miten mä saan kaikesta aina niin vaikeeta. Mutta puolustukseni voin sanoa, että kirjoitin vain kaksi lausetta englanniksi, muuten se oli kokonaan koreaksi! (siitä miten virheetöntä se oli, en voi kyllä mennä takuuseen...) Nyt ei muuta kuin odotetaan vastausta.

Loppukevennykseksi kuva, jonka laitoin sähköpostin mukana hosteille. Oli tässä iltapäivällä kunnon photoshootit, kun halusin tuoreen kuvan sähköpostiin liitteeksi. Tää oli ainoo kuva missä hymyilin riittävästi, ja ainoa kuva jossa mun koira derppaa näin jäätävästi. En kestä kun Iida on niin laginen :D

26 päivää.